Asemalla ihmismassan keskellä vastaan tulevien kasvot herättävät ajatuksia. Tuomitsevat katseet saavat ihmisen tuntemaan pieneksi. Kuka kertoisi hänelle, mitä todellinen kauneus on?

”Asematunneli on taas täynnä kasvoja. Yläpuoleltani kuuluu raitiovaunujen kiskon rauhallinen kolke. Ajatukseni katoavat loputtoman ihmismassan ääniin. Tummahiuksinen mies puhdistaa grafiitteja seinästä likaisine työhaalareineen. Ne valuvat mummon käyttämältä aineelta tuoksuvan saippuan mukana maahan. Puolikkaat tekstit täydentyvät päässäni, ennen kuin liukenevat kadoksiin. Päästäni ne eivät häviä.

'- - was here' 'Turpa kiinni, ennen kuin - -' 'Äitiskään ei sua tunnista bit - -'

Tarkkailen heitä. Ihmisenkaltaiset kasvot tuijottavat jokaisen lippalakin, jokaisen geelillä muotoillu pehkon ja jokaisen kiiltävän kaljun alta. En tunne heitä, mutta heidän katseensa porautuu syvälle sisälleni. Heidän tyhjät katseensa kertovat minusta kaiken: olen hiljainen, epätrendikäs ja ruma.

Hyppään raitiovaunuun.

Sinä olet mielessäni. Olet hiljainen hengitys syyllistävien katseiden keskellä. Olet hoitavaa musiikkia raitiovaunujen raiskaaman kitinän keskellä. Olet parantava lääke kuolettavan kosketuksen hyväillessa selkääni. Olet liian kaukana.

Tänä iltana matkustan kauemmaksi kuin koskaan. En tiedä, mikä minua odottaa, kun suljen silmäni ja kylmä tuuli saa luvan virrata asuntooni. Tiedän vain, että se ei voi olla pahempaa kuin ihmisten katseiden riisuva huuto.”

Kuka kertoisi hänelle, mitä todellinen kauneus on?

Ville Mäkipelto